XEE:n hallituksen jäsen Veli-Matti Männikkö osallistui rukouskirjan kirjoittamiseen artikkelilla elämänvaiheistaan. Tässä on tuo Veli-Matin kirjoitus:
Tämän kirjan kokoaja, veli Esa Kosonen oli kohdallani aika sitkeä sissi. Pyytäessään minulta kirjoitusta tähän rukouskirjaan taisin eri vaiheissa neljästi kohteliaasti kieltäytyä – mielestäni hyvistä syistä johtuen – tästä osuudestani sinänsä arvokkaana pitämäni kirjan valmistamiseen.
Pian viidennen puhelinkeskustelumme jälkeen olin sauvakävelylenkillä Manilassa, Filippiineillä, Manilan lahden rantabulevardilla. Silloin enimmäistä kertaa koin Jumalan puhuvan hiljaa sydämelleni siitä, että itsekin voisin ja minun tulisi osallistua tämän kirjan tekoon. Toiveeni ja rukoukseni on, että koko tämä kirja, oma kirjoitukseni mukaan lukien, voisi rakentaa ja siunata sinua, tämän kirjan lukijaa. Sehän on meidän kaikkien kirjottajien tahto ja toive – että nämä kirjoitukset voisivat kirkastaa Kristusta, jota yksin meidän on kaikesta kiittäminen!
”Henki rukoilee puolestamme sanomattomin huokauksin”
Synnyin ja vartuin elämäni ensimmäiset 13 vuotta Seinäjoella, Etelä-Pohjanmaalla. Isäni Veikko toimi yrittäjänä autoalalla. Volvo-piirimyyjänä hän työllisti noihin aikoihin ensin noin kymmenen ja liikkeen laajennuksen jälkeen yli viisikymmentä henkeä. Äitini toimi kotona, mikä oli aika tavanomaista tuolloin 1950- ja 1960-luvun Suomessa. Isäni oli myös tunnettu ja arvostettu maailmanmestaritason urheilija, mikä osaltaan rakensi positiivisesti pikkupojan identiteettiä. Toiseen suuntaan vaikutti se, että lapsiansa rakastavien vanhempieni oma keskinäinen suhde oli ajoittain jännitteinen, mikä toi välillä turvattomuuden tunnetta pikkupojan elämääni.
Voimavarojani ja turvallisuuden tunnettani kuitenkin kasvattivat ala-asteen uskontotunnit ja erityisesti sunnuntain pyhäkoulutunnit. Niissä sain kuulla opettajaltani Elvi Jutilalta hyvästä ja rakastavasta taivaallisesta Isästä ja kristillisen uskon keskuksesta Jeesuksesta. Kaikella kuulemallani oli suuri positiivinen vaikutus arkiseen elämääni. Usko toi iloa, varmuutta ja ennen kaikkea turvallisuuden tunnetta.
Ensimmäiset selkeät muistikuvani rukouksesta liittyvät tähän elämänvaiheeseeni. Minulla oli noina aikoina – ehkä muutamien vuosien ajan – tapanani ennen unten maille vaipumista rukoilla sängyssäni. Se oli aika suorituspohjaista rukousta. Ennen kaikkea pyysin Jumalaa siunaamaan ja varjelemaan vanhempiani, veljiäni, muita sukulaisiani, leikki- ja koulukavereitani, naapurin lapsia ja heidän vanhempiaan, pyhäkouluopettajaani, lähialueen kissoja ja koiria ja niin edelleen, jotka kaikki halusin mainita nimeltä. Lista saattoi olla väsyneelle pikkupojalle pitkäkin. Muistan kokeneeni ajoittain huonoa omaatuntoa, jos jossain vaiheessa huomasin unohtaneeni mainita jonkun ihmisen nimen rukouksessani Jumalalle. Ajattelin, että jos Jumala ei nyt suojelekaan tätä ihmistä, kun en muistanut häntä rukouksessani.
Tuolloin en vielä tiennyt ja ymmärtänyt, että Jumala itse rukoilee jatkuvasti omiensa puolesta ja että voimme paitsi aktiivisesti rukoilla eri asioiden ja ihmisten puolesta, samalla myös vain levätä Hänen käsivarsillaan. ”Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän me tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu (rukoilee) puolestamme sanomattomin huokauksin.” (Room. 8:26.)
Isäni työn myötä muutimme Kouvolaan, jossa kävin keskikoulun ja lukion. Lapsuusajan usko oli pikkuhiljaa hiipunut vaikkakaan ei kokonaan sammunut. Koulu, urheiluharrastukset ja kaverit olivat tulleet tärkeimmiksi. Murrosiässä rippikoulussa olin kuitenkin toista kertaa elämässäni selkeässä lyhyessä herätyksen tilassa.
Kouvolassa vaikutti tuolloin voimakas nuorisoherätys, jossa rippikouluisälläni pastori Pentti Smedsillä oli tärkeä roolinsa. Jumalan riittävän selkeään kutsuun rippikouluaikana sanoin kuitenkin lopulta ei. Tämä oli varmaan elämäni huonoin päätös. Pari vuotta tuon jälkeen lukion toisella luokalla erosin kirkosta, eikä Jumalalla eikä siten rukouksilla ollut mitään sijaa ja paikkaa elämässäni.
Kirjoitin ylioppilaaksi, kävin armeijan ja samana vuonna myös pyrin ja pääsin opiskelemaan Helsingin kauppakorkeakouluun. Osallistuin politiikan tekoon ylioppilaskunnassa ja tulin valituksi ylioppilaskunnan edustajistoon ja hallitukseen. Lähes vuoden vietin Työministeriön opiskelijavaihdossa Yhdysvalloissa. Suomeen palattuani hain ensimmäistä vakituista työpaikkaani, ja tulin valituksi kotkalaisen, seitsemän kertaa viikossa ilmestyvän alueensa ykköslehden levikkipäälliköksi 23-vuotiaana kauppatieteiden ylioppilaana. Samanaikaisesti perustin Kouvolaan, Kotkaan ja Lappeenrantaan solariumhoitoloita, jotka olivat silloin 1970-luvun lopussa juuri rantautuneet Suomeen.
Menestystä ja umpikuja
Ensin nämä liiketoimet toivat rahaa kuin hanasta vääntäen. Sitten ensimmäiset lehtikirjoitukset solariumien mahdollisista haittavaikutuksista ihmisten terveyteen leikkasivat kysynnän pitkiksi kuukausiksi lähes nollatasoon. Kuluja syntyi joka kuukausi, tulot sen sijaan pysähtyivät lähes kokonaan.
Siihen aikaan keksin uuden tuottoisan liiketoimen, jota en pitänyt moraalisesti millään tavalla vääränä, vaikka se sitä oli. Ilman Jumalaa minulla ei ollut rajoja, oioin mutkia, ja koin omaavani siihen oikeuden. Pidin itseäni fiksuna, kun eräänä marraskuun päivänä vuonna 1980 verotietoja lehdestä lukiessani huomasin tienaavani liiketoimellani kuukaudessa nettona paremmin kuin silloinen Suomen suurimman liikepankin pääjohtaja.
Tätä rahakasta kautta kesti noin puolen vuoden ajan, kunnes ajauduin näiden väärien valintojeni jatkumona, Jumalasta erkaantuneena ja sielunvihollisen harhauttamana – mitä en silloin ymmärtänyt – tilaan, jossa lyhyessä ajassa aloin menettää otettani elämästäni ja terveestä ajattelusta.
Viikkokausia – pari kuukautta – kestänyt ahdistukseni tuntui pohjattomalta, ja monimutkaisen tapahtumasarjan seurauksena suunnittelin siihen ratkaisuksi oman ja silloisen naisystäväni hengen riistoa. Lopulta, Jumalan kiitos, fyysisesti naisystävältäni ei vahingoittunut hiuskarvakaan, itse sain lievän vamman. Ahdistukseni jatkui vielä noin kahden kuukauden ajan, jolloin vielä uudestaan mietin ratkaisuna tilanteeseeni henkeni riistoa.
Jeesuksen kohtaaminen
Noina päivinä ja viikkoina huusin mielessäni ja rukouksissani syvässä hädässäni Jumalan puoleen ja luin paljon Raamattua. Vielä vuosikymmentenkin jälkeen voin viikon tai kahden tarkkuudella sanoa, milloin sain tulla uskoon tai kuten Raamattu saman asian sanoo, uudestisyntyä ylhäältä.
Minut valtasi rauha. Ahdistus, pelko ja raastava syyllisyyden tunto sekä itsesyytökset olivat poissa. Koin Jumalan anteeksiannon, armon ja rakkauden. Tajusin, että Jeesus Kristus on sovittanut syntini Golgatan ristillä. Raamatun teksti alkoi elää ja avautua. Siihen asti en ollut kirjoituksia keskeisimmältä osaltaan ymmärtänyt, vaikka olin Raamattua lukenut. Jouduin kärsimään väärien valintojeni seuraukset, mutta koin olevani sisäisesti vapaa.
Jumalan tulo elämääni ja sydämeeni oli aika raju, näin ajattelen vielä tänäänkin monia vuosikymmeniä myöhemmin. Tuolta ajalta muistan, kuinka sain olla ikään kuin jatkuvassa 24/7-yhteydessä hyvään, rakastavaan taivaalliseen Isään, Kaikkivaltiaaseen. Hoitava keskusteluyhteys – rukousyhteys oli luonnollinen perustila. Hänen rakkauttaan, anteeksiantoaan, iloa pelastumisesta, uskoa, luottamusta Häneen virtasi elämääni koko ajan tasaisesti, välillä ylenpalttisesti ja ylitsevuotavasti monien kuukausien ajan.
Tuon jälkeenkään tämä rakkauden virta ei loppunut. Välillä saatoin hetkellisesti vajota veteen katsoessani myrskyäviä olosuhteita, mutta sain opetella pitämään katseeni Hänessä, jolla viime kädessä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. ”Minä olin avuton ja huusin apua. Herra kuuli minua ja pelasti minut kaikesta hädästä” (Ps. 34:7). ”Ahdingossani minä huusin Herraa. Hän kuuli ja avasi tien” (Ps. 118:5).
Jumala itse synnyttää meissä rukousta
Uudella tiellä ja Jumalan yhteydessä pysymisessä tärkeäksi ymmärsin Raamatun ja kristillisten kirjojen lukemisen, Jumalan synnyttämän ja ylläpitämän rukouselämän ja uskovien yhteyden. Rukouselämää piti yllä myös se, että tasaisin väliajoin koin olevani ikään kuin ”Mikki merihädässä”. Erilaisia avun tarpeita, pieniä, keskisuuria ja tosi isojakin oli säännöllisesti, päivittäin ja välillä hetkittäin. Rukousaiheet ja -tarpeet liittyivät pääsääntöisesti omaan elämääni. Toisten ihmisten tarpeet tai hädät olivat rukouksissa tuolloin esillä harvemmin tai toissijaisesti.
Noina aikoina sain kuitenkin oppia jotain siitä, mihin Jumala kehottaa meitä Sanassaan: ”Rukoilkaa lakkaamatta!” (1. Tess. 5:17.) Parhaimmillaanhan rukouksen tulisi olla kristitylle yksinkertaista ja jatkuvaa yhteydenpitoa rakastavan Jumalan kanssa ja yhtä luonnollista kuin hengittäminen.
Ajan myötä huoli ja hätä toisten ihmisten iankaikkisuusasemasta kasvoi. Viitisen vuotta uskoontuloni jälkeen, vuosina 1986–1987 koin Jumalan puhuvan sydämelleni Hänen tahtonsa etsimisestä ja laittamisesta etusijalle elämässäni: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” (Matt. 6:33.)
Tämä liittyi myös erääseen vaiheeseen ja tilanteeseen, jossa kysyin rukouksessa Herralta, mikä olisi Hänen määräosansa minulle maallisen hyvän osalta. Johtuen aiemman elämäni väärästä suhtautumisestani rahaan ja varallisuuteen olin rukoillut: ”Älä köyhyyttä, älä rikkautta minulle anna; anna minulle ravinnoksi määräosani leipää” (Sananlaskut 30:8b).
Muistan, kuinka lähes samassa hetkessä, kun olin tätä rukoillut, koin saavani vastauksen: määräosani olisi se, mitä minulla juuri sillä hetkellä oli. Sekunnin parin ajan muistan olleeni ensin pettynyt, että tässäkö se ”vain” olisikin, mutta sitten minut valtasi syvä riemu. Herrahan vastasi hyvyydessään ja rakkaudessaan rukoukseeni! Olin saanut vastauksen! Tyydyn tähän kyllä mielelläni, kun nyt tiedän sen olevan Herran tahto. Ja nyt tästä eteenpäin minun ei tarvitsisi enää miettiä näitä asioita, luottaa vain Hänen johdatukseensa ja hyvään tahtoonsa.
Jumalan hyvä johdatus
Jumala johdattaa meitä omaksensa ottamiaan, kun me kuljemme rukoillen: ”Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen” (Jer. 31:9). Tässä lupauksessa on ihana levätä.
Tätä Jumalan tarjoamaa huolenpitoa ja elämän johtamista olen saanut kokea uuden elämän sekä arkisissa asioissa että elämän eri käännekohdissa.
Tähän liittyy myös pian uskoontuloni jälkeinen rukoukseni ja pyyntöni Jumalalle. Ymmärsin tuolloin Raamattuakin lukiessani, että ei ole mikään automaattinen 100-prosenttinen itsestäänselvyys, että ihminen pysyy tällä uudella tiellä elämänsä loppuun asti. Ja kun nyt kuitenkin ymmärsin iankaikkisen elämän ja perille pääsyn taivaan kotiin olevan elämäni kaikkein tärkein asia ja päämäärä, sanoin rukouksessani Jumalalle, että tee minulle ihan mitä vain ikinä tarvitset, mutta pidä minut tällä tiellä!
Ja niin on Jumala rakkaudessaan ja hyvyydessään myös joutunut kurittamaan ja riisumaan minua tyhjäksi itsestäni.
Rukouksessa lausutut profetiat
Yksi odottamaton käännekohta ja Jumalan johdatus elämässäni oli kevättalvella–kesällä 1989, kun Hän yllättäen alkoi suorastaan repiä minua Kotkasta, jonne olin työn perässä muuttanut erään pienen suorajakeluyhtiön toimitusjohtajaksi, silloiseen Leningradiin, Neuvostoliittoon.
Tuohon aikaan suljetussa, kommunistisessa Neuvostoliitossa työskenteli viisumin turvin vain todella pieni joukko länsimaalaisia: akkreditoituneiden diplomaattien lisäksi vain joidenkin monikansallisten yritysten vähälukuista johtohenkilökuntaa. Siten muun kuin parin päivän pituisen turistiviisumin saanti Neuvostoliittoon oli suuri Jumalan ihme! Virallisesti minut kutsui Neuvostoliittoon Hatsinan inkerinsuomalaisen seurakunnan johtaja Aleksanteri Sykijäinen. Myöhemmin hän kertoi viisumihakemukseni ja siitä päättämisen menneen Moskovaan, silloisen ulkoministerin Eduard Sevardnadzen pöydälle asti. Viisumini taisi olla ensimmäinen pitkäaikainen viisumi lajissaan statuksella ”po delam reliigi”, ”uskonnollisten asioiden” viisumi.
Jumalan ihmeeksi tämän Neuvostoliittoon siirtymiseni teki myös se, että jo noin vuotta aiemmin olin ollut kristillisten liikemiesten järjestön, STELK:n erään kokouksen päätyttyä tilanteessa, jossa kyseisen järjestön Euroopan työn johtaja Allan Jones rukoili puolestani vuolaasti englanniksi. Siinä yhteydessä hän oli profetoinut, että Herra siirtää minut Neuvostoliittoon. Itse olin tuossa tilanteessa kai jännittynyt, sillä en muistanut kuulleeni tätä lausetta. Tilanteessa oli muun muassa niin paljon äänekästä rukoilua muutenkin, että tarkkaavaisuuteni kai petti.
Vasta sittemmin, kun olin jo asunut ja työskennellyt Leningradissa noin vuoden, nämä rukoustilanteessa ympärilläni olleet STELK-veljet, muun muassa lääkäri Hannu Hurri ja varatuomari Jukka Lemmetyinen muistuttivat minua tästä Allanin rukouksessa lausumasta profetiasta, kun tapasin heitä jossakin tilanteessa. Itse siis rekisteröin tämän profetian vasta jälkikäteen. Mutta ihmeellinen rukousprofetia tämä oli. Sen todennäköisyys toteutua tuossa maailmantilanteessa oli luokkaa prosentin miljoonasosa.
Tosin toisen samansisältöisen profetian kuulin joitakin kuukausia myöhemmin bussinkuljettaja Olavi Kivimäeltä eräässä tilanteessa hänen yllättäen alettua rukoilla minulle ääneen. Tämän profetian siis kuulin selvästi ja sen myös rekisteröin. En itse luonnollisestikaan voinut tietää mitään tulevista ajoista. Mutta Jumala tiesi. Tämä on lohduttavaa, jos tälläkin hetkellä Jumalan omina joskus ajattelemme tulevaisuuttamme. Jumala tietää kaikki elinpäivämme etukäteen. Tärkeintä meille on pysyä Hänen yhteydessään.
Alle puoli vuotta ensimmäistä lausuttua profetiaa myöhemmin, helmi-maaliskuusta 1989 alkaen, elämässäni alkoi joka tapauksessa yllättäen tapahtua nopeassa tahdissa 4–6 toinen toisistaan riippumatonta asiaa ja tapahtumaa. Kaikki ne osoittivat, että Jumala oli jostain syystä voimakkaasti siirtämässä – itse koin, että suorastaan repimässä – minua Neuvostoliittoon, Leningradiin.
Monivaiheisen, useita kuukausia kestäneen tapahtumasarjan aikana olin muun muassa Parolassa Hannu Haukan työhuoneessa nähnyt seinätauluna laajakulmakuvan Helsinki Mission tapahtumasta Helsingin stadionilta vuodelta 1987. Tuossa kuvassa stadion oli tupaten täynnä ihmisiä kuulemassa Billy Grahamin saarnaa. Yllättäen huomasin pyytäväni ja sainkin tuon taulun mukaani Kotkaan, jossa otin siitä valokuvaamossa kymmenkunta kopiota. Pari kuukautta myöhemmin muuttaessani saamani viisumin turvin Leningradiin otin nämä valokuvakopiot mukaani.
Ensin opiskelin venäjän kieltä puoli vuotta inkeriläisessä pastoriperheessä ja muualla täydentäen lukio- ja kauppakorkeakouluajan venäjän kielen taitoani niin, että tulin sillä riittävän hyvin toimeen. Samalla loin aktiivisesti suhteita paikallisiin eri tunnustuskuntien seurakuntiin, opin tuntemaan seurakuntien johtoa ja vastuunkantajia. Saatuani Jumalalta vahvistusta työnäkyyni, alkoi kristillisen avoimen suurtapahtuman suunnittelu ja työnäyn eteenpäin vieminen.
Leningradin ja Volgan Missiot
Työni ensimmäisessä vaiheessa pidimme Leningradissa kokouksen muutaman seurakunnan johtajan kanssa. Pyysin ja sain sinne mukaani Billy Grahamin Helsinki Mission pääsihteerin. Asia ei kuitenkaan lähtenyt etenemään. Sitten olin saanut yhteystietoja tunnetun evankelistan Reinhard Bonnken toimistoon, johon yritin olla yhteydessä. Tämäkin oli vain välivaihe.
Kolmannessa vaiheessa sain ajatuksen soittaa Leningradista evankelista Kalevi Lehtiselle Saksaan. Nyt oli löytynyt oikea tie. Jumalan avulla sain lähes kaikki Leningradin seurakunnan johtajat yhteiseen kokoukseen, johon paikalle saapui Saksasta Kalevin edustajana pastori Markku Happonen. Virallisesti päätimme tuossa kokouksessa aloittaa Missio Leningradin valmistelut.
Moskovassa uskontoviranomaiset ja Leningradin kaupunginhallitus näyttivät vihreää valoa ja myönsivät tapahtumalle luvat. Missio oli ensimmäinen avoin evankelioiva suurtapahtuma kommunistisen Neuvostoliiton 70 vuoden historiassa ja täytti Euroopan suurimman, Leninille nimetyn sisätilahallin kolmena päivänä perätysten yhteensä noin 70 000 osallistujalla/kuulijalla. Tämä oli kuin Grahamin missiosta Helsingin stadionilta! Tapahtuma myös näytettiin Neuvostoliiton valtiollisessa televisiossa satamiljoonapäiselle katsojakunnalle ja oli sen vuoden katsotuin televisiolähetys kommunistisessa Neuvostoliitossa!
Evankelioivaa, missioista tiedottavaa lehteä jaettiin miljoona kappaletta suurkaupungin koteihin ensimmäisenä suorajakelukampanjana Neuvostoliitossa, Uusia testamentteja tuotiin jaettavaksi 100 000 kappaletta. Mission myötä ovet avautuivat Raamatuille ja kristilliselle kirjallisuudelle, jota voitiin nyt ruveta tuomaan kuorma-autoittain Neuvostoliittoon.
Kalevi Lehtisen missioiden valmisteluissa jatkoin vielä Missio Leningrad 1991 -tapahtumassa ja Volga-joen varrella 12:ssa miljoonakaupungissa toteutetussa Missio Volga 1992 -tapahtumassa. Samoin olimme ENL-yhdistyksemme kautta mukana järjestämässä useita muita pienempiä evankelioimistapahtumia Pietarissa ja lähiympäristössä. Osallistuimme myös Billy Grahamin satelliittimissioon -93 hoitamalla mission kirjallisuuskuljetuksia.
Avustustyö Leningradissa
Samoihin aikoihin vuonna 1990 olin alkanut tuoda Leningradin kaupunginhallitukselta saamani luvan turvin rekkakaupalla käytettyjä hyväkuntoisia vaatteita Suomesta Leningradiin. Tämäkin lupa lienee ollut lajissaan ensimmäinen Neuvostoliitossa. Kaupungissa oli noina vuosina huutavaa, välillä pelottavaakin pulaa kaikesta käyttötavarasta, ruoka ja vaatteet mukaan lukien. Suomessa organisoimme kristittyjen ystäviemme kanssa eri kaupungeissa laajoja vaatekeräyksiä, joiden tuloksista noin puolet – laajimmillaan noin 150 000–250 000 kiloa hyväkuntoista vaatetavaraa vuodessa – lahjoitettiin Leningradissa, sittemmin Pietarissa, köyhille tai puutteessa eläville ihmisille, lapsiperheille, vanhuksille, vammaisille ja vangeille oman organisaatiomme ja seurakuntien ja myös muiden sosiaalipuolen toimijoiden kautta. Avustustoiminnan piirissä oli vuosien saatossa kaikkiaan useita satoja tuhansia ihmisiä.
Toisen puolen vaatteista myimme perustamamme seurakuntalaisista koostuvan myyntiorganisaatiomme kautta palkkapäivinä noin 170:ssä isossa Leningradin/Pietarin työpaikkakeskittymässä, kuten isoissa tehtaissa. Myynnistä saadut varat käytettiin evankeliumin työhön. Painoimme yhteensä vuosien aikana noin 1,2 miljoonaa Uutta testamenttia ja muuta kristillistä kirjallisuutta muun muassa 27 yhteistyöseurakuntamme kautta jaettavaksi. Ostimme viisi uutta kuorma-autoa seurakuntien kirkkotilojen rakennustoiminnan auttamiseksi sekä uusia pianoja ja muuta tarpeellista seurakuntien käyttöön.
Lisäksi tämän työn ja kummievankelistatyön hedelmänä maksettiin palkka laajimmillaan noin 45:lle seurakuntien omalle, kokoaikaiselle Jumalan valtakunnan työntekijälle. Pääosa heistä oli uusia, koulutettuja evankelistoja, pastoreita, lapsi- ja nuorisotyöntekijöitä sekä pastoreiden kouluttajia. Oma myynti- ja vaateorganisaatiomme huomioon ottaen työllistimme laajimmillaan noin 95 kokoaikaista työntekijää, keskimäärinkin noin 50 työntekijää näiden kymmenen toimintavuoden aikana. Jumala oli kaiken alullepanijana ja työn ylläpitäjänä armossaan ja hyvyydessään antanut siunauksensa tälle työlleen. Useasti tuntui, että olin vain vieressä katsomassa, kuinka Jumala toimi ja vei asioita eteenpäin.
Palasin Suomeen ilmoitettuani siitä yhdistyksemme hallitukselle ja seurakuntien johtajille hyvissä ajoin, yli vuosi ennen siirtymistäni takaisin rakkaaseen koti-Suomeen. Suomessa vedin ensin henkeä ja olisin sitten halunnut jatkaa eräässä toisessa Jumalan valtakunnan työssä. Yritysten ja itkujen jälkeen huomasin kuitenkin, että se ei ollutkaan Jumalan halu ja suunnitelma. Tuohon aikaan myös epäonnistuminen ihmissuhteessa teki elämäni rikkinäiseksi ja vaikeaksi.
Jumalan siunaus
Neuvostoliiton ja Venäjän työkauteni jälkeiset noin 20 vuotta työskentelinkin maallisessa työssä muutamassa eri liikeyrityksessä. Jumala siunasi työn niin, että lähes kaikkina vuosina huomasin päässeeni parhaimpaan ansaitsevaan pariin prosenttiin väestöstä. Kaikki tämä on ollut armoa ja Jumalan hyvyyttä. Raamatun, Jumalan pyhän ja muuttumattoman Sanan mukaan kaikki hyvä tulee Jumalalta.
Jollain tapaa myös uskon, että tämä ansaitsematon Jumalan hyvyys taloudellisissa asioissa saattaa liittyä myös siihen, mitä Hän sanoo sanassaan: ”Tuokaa täydet kymmenykset aarrekammioon, jotta temppelissäni olisi ruokaa. Koetelkaa minua tällä tavoin, sanoo Herra Sebaot. Silloin saatte nähdä, että minä avaan taivaan ikkunat ja vuodatan teille sateen runsaan siunauksen. Minä karkotan heinäsirkat mailtanne, ne eivät enää tuhoa peltojenne satoa, tarhojenne viiniköynnös ei jää hedelmää vaille, sanoo Herra Sebaot.” (Mal. 3:10–12.)
Jumalan toimiminen tällä tavoin elämässäni talouden puolella on puhutellut minua: Hän on antanut moninkertaisesti yli sen, minkä koin Hänen vastanneen rukoukseeni vuonna 1986–1987, kun kyselin Häneltä määräosaani.
Koska kaikki on armoa ja kaikki hyvä on tullut lahjana Jumalalta, niin kaiken maallisen omaisuuteni olen testamentannut Hänen valtakuntansa työhön rakkaalle tyttärelleni menevää osuutta lukuun ottamatta. Suurta iloa ja onnen tunnetta elämääni on tuonut se, että tyttäreni on yhdessä aviomiehensä kanssa aktiivinen seurakunnassaan, ja he haluavat etsiä hyvän Jumalan tahtoa ja johdatusta elämässään.
Viime vuosina olen ollut mukana kristillisen STELK-miestyön (www.stelk.fi) lisäksi Evankeliointi Elämäntapana ry:n ystävyysevankeliointityössä (www.xee.fi). Tässä XEE-koulutuksessa kristitty saa käytännönläheisiä ja toimivia eväitä ja varustusta omien läheistensä, ystäviensä, tuttujensa ja ennestään tuntemattomienkin ihmisten tavoittamiseksi Jumalan yhteyteen ja taivastielle. Olen voinut nähdä, kuinka XEE-kurssit ja valmennus sytyttävät ja varustavat meitä seurakuntalaisia kertomaan uskosta ystävillemme luontevasti ja ymmärrettävästi – sekä kasvattamaan uusia opetuslapsia Jeesukselle. Tämän työmuodon kautta Jumala synnyttää kurssilaiset työtovereinaan eri puolilla Suomea vuosittain kaksikin sataa uutta uskovaa yhteyteensä. Tässäkin Jumalan siunaamassa työmuodossa säännöllinen rukous on keskeisessä asemassa. Tätä XEE- koulutuksen ja varustuksen hankkimista suosittelen lämpimästi sydämestäni jokaiselle kristitylle alkaen seurakunnan johtajista ja muista vastuullisista.
Veli-Matti Männikkö
Ekonomi, Helsinki